Tapahtui 25.5.2017 (päivämäärästä tulee 22) HelaTorstai Pernaja, kirjoitettu muistiin saman päivänä mutta julkaistu ensimmäisen kerran NoitaTaival.blogspot.com vasta 20.8.2021
Olin herännyt klo 4 mutta kirjoitin klo 10 asti, jolloin hain kahvia keittiöstä. Keittiön ikkunan alla on minulla jopo, jonka satulalla minua tuijotti kiinteästi kirjosieppo kuin ilmentäen tapahtumaa, jota olin juuri päässäni pyöritellyt. Mihin lähtisimme ulkoilemaan?
Hämmästyin, valtavasti en ollut koskaan nähnyt sellaista niin lähellä ihmistä. Mieleeni tuli heti kuva ”aurinko kello vuoresta”. Tuntui kuin tuo sieppo olisi siinä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että esitti minulle kutsun kiiruhda! Linnun näkeminen saikin minut irrottautumaan kirjoittamisesta, johon putoan aina syvälle, kun on hyvä flow.
Tuo vuori on reippaan lenkin päässä. Hiekkatietä päsee suht lähelle pyörälläkin ja sitten pitää pyörä jättää pellon pientareelle ja kävellä pitkin pitkän pellon reunusta metsään, josta alkaa nousu tuolle kalliolle, jonka päällä on vanhan ajan kivipyykki.
Saapuessani sinne, halusin heittäytyä siihen lepäämään.
Riisuin kengät, laitoin pienen repun pääni alle ja kävin pitkäkseni jäkälille.
Vaivuin alemmas ja alemmas rentoutumisen tilaan, kun yhtäkkiä kuulin Ullan (vihikoirani), jonka olin sitonut paikalla olevaan mäntyyn, vikisevän.
Tuhahdin hiukan ja annoin itseni vajota syvemmälle ollen enemmän läsnä hetkessä. Tuuli nousi. Tunsin energian kerääntyvän ympärilleni.
Haistoin taas tuon tutuksi käyneen myskin tuoksun, mietin, oliko se peura? Ei se oli villisika, sydän hiukan läpähti. Villisikoja toivottavasti eivät yllättäisi poikasineen minua siinä makoilemassa. Yhtäkkiä kuulin kiireiset taputtavat askeleet takaani ja tajusin jonkun lähestyvän. Sinkosin pystyyn. Katsoin taakseni mutta en nähnyt siellä ketään.
Päätin maadoittua siinä seistessäni ja antaa sydämeni rauhoittua. Kaivoin sukkani lähemmäs jäkäliä ja ulotin juureni pitkälle maan ytimeen aina kallion läpi ja monien maakerrosten. Tajusin tuulen laantuneen kokonaan ja päivä oli taas tyyni ja kuuma.
Koiran ryntäily sai aivan toisen ulottuvuuden. Ulla vinkui, ryntäili hihnaa vasten ja hyppeli kuin olisi halunnut jonkun tutun perään. Katsoin sitä aivojeni tajuamatta kuitenkaan kaikkein olennaisinta. Koiran leikkimistä. Tuijottelin sinne minne se loikkelehti miettien hajamielisesti peuroja taikka kettua mitä se ehkä haistoi.
Tähän on ehkä hyvä selittää, että yleensä Ulla on rauhallinen noissa tilanteissa. Pystyn meditoimaan metsässä jopa niin, että pidän hihnaa löysästi kädessäni. Vihikoira aka Bloodhound aka Chien De Saint Hubert on ikivanha jälkikoira rotu joka elää elämänsä haistellen ja nuuskutellen. Se ei ole niinkään helposti koulutettavissa oleva vaikka sen kyllä pystyy kouluttamaan.
Ulla on tottunut pitkiin pysähdyksiin niin mäntyjen juurilla kuin heittäytymään selälleen sammalikkoon. Koska myös valokuvaan paljon olen joutunut rajoittamaan sen kiskomista metsässä paljon. Siihen nähden Ulla oli todella outo ja häiritsevässä määrin sitä.
Kävin makaamaan uudelleen pää kivien päällä. Minua todella väsytti. Tunnustelin energiaa, ei tuntunut pahalta. Tuuli puhalsi taas lempeän voimakkasti ympärilläni. Silti oudoksutti. Mielessä ryntäilivät eri vaihtoehdot.
Vahvimpana mieleen tuli villisian voima ja kylä. Tuli kuva jättimäisestä villisiasta ja iki vanhasta klaanista. Toinen kuva oli peura klaani. Tuli nousi korkealle ja tuntui kuin minua pyydettäisiin valitsemaan juuri siinä hetkessä. Valitsin peurat.
Kun olin vaipumassa transsiin syvemmälle sai Ullan vaativa piipitys minut heräämään. En olisi halunnut. Olin niin väsynyt ja siinä oli niin mukava olla vaikka takaraivossa kiertelikin utuisesti oliko tämä ihan järkevää.
Olin aikani siellä. Vasta myöhemmin tajusin kuvata Ullan. Tajuten että se leikki ystävällismielisesti jonkun kanssa mitä minä en nähnyt. Rupesin kuvaamaan sitä ja leikkiminen loppui siihen paikkaan ja koira kuin komennettiin istumaan. Hämmennyin ja tajusin kuvata lisää.
Kaikki videoni tuolta ovat epäonnistuneet. On vain still kuvaa. Vaikka pyöritinkin puhelintani ympäri. Muut videot ovat sekunnin mittaisia. Edes valtava korvaani kuulunutut ääni ei ole tallentunut siihen. Kuin joku olisi hönkäissyt jotain. Ääni oli valtava, jos ymmärrätte mitä tarkoitan jollain tavalla täysin rajaton. Ehkä juuri sen äänen vuoksi sekä videoiden epäonnistumisen poistuin paikalta.
Kun lähdin, metsä löi minua kivuliaasti käteen. En ymmärtänyt mitä se halusi. Minua pelotti, että joku olento ei ehkä niin suopea voima veisi energiani koska olin nukahtamassa sinne. Tosin, kun niin oli käymässä, Ulla piipitti kovemmin.
Minulla oli koko ajan kävellessä tunne, että lähdin liian aikaisin. Kun nousin pyörän selkään tunne oli niin vahva, että jäin pitkäksi ajaksi pellon pientareelle seisomaan. Mieleeni tuli, että soittaisn ystävälleni Pirjolle.
Lähdin silti lopulta ajamaan pyörälläni ja vastatuuli yltyi niin raivoisaksi, että tajusin minua estettävän.
Kaunis +20c päivä muuttui kohdallani tummaksi myrskyksi.
Huusin raivoissani EN YMMÄRRÄ MITÄ HALUATTE EN YMMÄRRÄ! Tuuli oli niin vahva ja valtava hiekkapilvi seinämä nousi eteeni, että olin pakotettu pysäyttämään. Pikku lintu lensi, kuin raivoissaan viskattuna kauaksi metsän suuntaan, josta olin juuri tullut.
Katselin kauhuissani ja huusin MINÄ YMMÄRRÄN!. Tuuli laantui.
Päivä oli yhtäkkiä taas kaunis ja pilvetön. Tarkastelin metsää ja latoa jonka vierellä seisoin. Näin taivaalla valaan muotoisen pilven ja älysin, että valaita he halusivat minun kutsuvan sinne.
Yhtäkkiä mielessäni nousivat sanat Hooli Dooli Doo. Vaikutus oli uskomaton. Tuuli levähti uudelleen tuulemaan, koira tökkäsi kuonollaan käteeni, sanat tulivat uudestaan ja uudestaan, huusin niitä päässäni.
Nyt Ulla liikahti levottomasti, peloissaan kauemmaksi pyörän toiselle puolelle. En välittänyt siitä tunsin epäröivän voiman. Tuuli yltyi tuulemaan ja pilvi liikkumaan. Ladon ovi paukkui vaikka oli vahvassa säpissä. Kuulin äänien huutavan KUKA OLET? Huusin RIIKKA-LEAA!!!!
Käännyin ympäri ja näin kaukaisuudessa tomupatsaan muodostuvan. Valtava patsas kasvoi korkeutta ja minä tiesin herättäväni jotain, mutta minun piti jatkaa. Se muodostui ja lähti tulemaan. Pääskyt palasivat taivaalle lentämään kauniisti. Yhtäkkiä tunsin, että kaikki oli ohi. Katsoin vielä metsää, latoa ja ympärilleni sitten nousin pyörälle. Oli niin kuuma, että ajattelin palata samaa tietä takaisin kotiin jota olimme aiemmin tulleet.
Tuo lenkki on aika pitkä kokonaisuudessaan, läpi aavojen peltojen, lehto- ja metsämaiseman siitä asfalttitielle, joka halkoo kylää ja sitä pitkin sitten kotiin. Tai jos palaa takaisin on vain parin kilometrin hiekka tie ja nousu talolle. Koska kuumuus oli koiralle raastavaa ja olimme pyörällä olisin mielelläni mennyt lyhyintä tietä kotiin.
Mutta västäräkki nousi neuvomaan, pakottava tunne palasi ja käännyimme risteyksessä vasemmalle jatkamaan pitkää lenkkiä. Pellon sivulla tuli pakottava tunne pysähtyä. Linnut lensivät taas ihan väärin.
Minua ahdisti valtavasti ja rupesin kutsumaan Hooli Dooli Doo. Käännyin ympäri niin, että näin kaukaisuuteen takanani oleville pelloille myös. Sieltä kaukaa joku lähti lähestymään. Katsoin tuota muodostumaa pitäen pyörääni pystyssä ja huusin yhtäkkiä ”PARANTAKAA!!! KATSOKAA MITÄ HE OVAT TEHNEET TÄLLE MAALLE. HERÄTKÄÄ JA PARANTAKAA, PARANTAKAA, PARANTAKAA TÄMÄ MAA HOOLI DOOLI DOO ”.
Tuo ilmiö kulki minua kohti. Ruohot lakosivat sen edestä. Pitkät ruohot ojan pientareella taittuivat, tien se ylitti pienen tomu tupsahduksen saattelemana. Minä katsoin mykistyneenä tuota näkyä. Se oli kuin läpinäkyvää nestettä, tunsin sen tietoisesti ja minua rupesi itkettämään.
Tuli tunne, että hän harppoi kiireellä iloisena, että hänet oli vapautettu. Ohjasin sitä kohti metsää lepertelemällä Hooli Dooli Doo.
Miten henkeä salpaavan kaunis näky se olikaan keskellä tuuletonta peltoa. Heinät lakosivat ja näkymättömyydessä heilui yksi heinä, kuin joku olisi sitä riemastuneena pyöritellyt.
Heinä liikkui ylös alas niin kuin olento olisi heiluttanut minulle kättään. Tunsin valtavan rakkauden repivän rintani auki ja kuiskin sille saman aikaisesti ”Rakastan sinua Ikuisesti” pyllähtäessäni keskelle tietä itkemään sismmässäni jäytävää järkytystä mitä he ovat tehneet tälle maalle. Minä itkin ja itkin.
Olento kävi luonani, sen pään päällä keikkui leivo se oli kuin merkkinä mihin olento loppuu, komensin olennon jatkamaan metsään. ”YHDISTYKÄÄ ,TEHKÄÄ YHTEISTYÖTÄ, PARANTAKAA TÄMÄ MAA”
Ulla lohdutti minua lempeästi tassullaan ja siinä minä istuin pitkään keskellä kirkasta päivää peltotiellä itkien. Lopulta nousin ylös.
Taaskaan minun ei onnistunut edetä vaan tuuli äityi uudestaan puhaltamaan ja kun en tajunnut pysähtyä minut tönäistiin voimalla alas pyörän selästä niin. että sain juuri jalkani alle estämään kaatumista. Siinä minä taas huusin Hooli Dooli DOO. Tuuli nousi, joku lähestyi metsästä mutta komensin hänet sinne takaisin.
Miettiessäni jälleen kerran mitä kautta pääsisin postumaan näin yhtäkkiä pääskyn katonharjalla. Siinä hetekessä se oli jotenkin niin outo että se kiinnitti huomioni.Kun huomasin sen se nousi ja lennähti oikealle etiäpäin ja silmäni osuivat täyteen kullan punaan.
Keskellä kirkasta päivää kettu repolainen taivalsi pitkin tietä minua kohti. Se ratkaisi mietintäni. Huusin sille Hooli Dooli Doo se kääntyi ympäri. Hölkkäsi muutaman metrin, pysähtyi, katsoi meihin, hölkkäsi taas, kääntyi vielä katsomaan, kuin kysyen tuletteko?
Kuljimme oppaamme perässä pienen hetken. Tien risteys kohdassa se kääntyi oikealle laskeutuen siitä sitten ojaan.
Ulla ei välittänyt ketusta tuon taivaallista eikä kettu koirasta.
Se ei ollut ensimmäinen kerta kun kettu on ollut oppaamm keskellä kirkasta päivää. Edellinen kerta oli Vantaalla vilkkaasti liikennöidyn tien varressa mutta se liittyy toiseen tapahtumaan jonka myös kirjoitan.
Niinpä me kuljimme pellon loppuun ja vielä pysähdyimme kerran huutamaan Hooli Dooli Doo.
Siinä paikassa huomasin metsän tekevän hevosenkengän ja olevan mäkineen ja aaltoilevuuksineen, kuin lohikäärmeen selkä. Mietin mitä olin oikeasti herättänyt.
Kuljimme lehdon läpi ja tulimme kohtaan. jossa oli metsä hakkuut käynnissä. Putosin melkein pyörän päältä kivusta, joka iski vatsaani. Tunsin jopa vihaa katsoessani, miten törkeästi he olivat raiskanneet koko ikivanhan metsän jättämättä mitään mylläämättä.
Kun tulimme ison tien risteykseen pysäytti iso perhonen meidät. Se kohtasi toisen joka oli saattanut meitä jo tovin sillä olin pyytänyt suojelusta matkalleni. Kiitin sitä hiljaa mielessäni saattamisesta ja se kääntyi ja lähti lentämään takaisn minne lie menikään.
Seisoin hyvän tovin teiden risteyksessä puhumassa voiman kanssa, joka oli perhosen muodossa ja pyysin siltä anteeksi tekojamme. Taivas oli tummunut aidoiksi myrskypilviksi ja pyysin, että sadetta pidäteltäisiin kunnes pääsisimme kotiin. Toiveeni toteutui. Sade pysyi poissa koko kolmen kilometrin matkan vaikka pilvet lepäsivät raskaina alhaalla.
Mutta kun pääsimme sisään, taivaat aukenivat.
Päässäni jyskytti edelleen soita Pirjolle. Mietin ja toinen nimi putkahti myös mieleeni. Kirjoitin myös toiselle ystävälle tekstiviestin juuri sillä hetkellä mutta en sittenkään pystynyt jakamaan kokemustani kenenkään kanssa juuri sillä hetkellä.
Tuo kokemus avasi suuria ovia ja toi mukanaan lisää ymmärrystä viime vuosien unista ja näyistäni saatuihin tietoihin ja tapahtumiin.
Tuohon pikkuiseen kuuden kilometrin pyörä lenkkiin oli mennyt aikaa 5 tuntia.
Minusta on aina tuntunut, että sulaudun metsään. Tuokiossa linnut palaavat puihin ja kaikki normalisoituu. Tänään kalliolla tuntui, että olin juurtunut maahan muuttunut muurahaisten ja hämähäkkien ravinnoksi.
Kun myrskysi he kysyivät, kuka olen? huusin RIIKKA-LEA. Myöhemmin tuli mieleeni, että nimeni on avain.
Laitoin Googlen kielen tunnistimeen Hooli Dooli Doo ensin tuli Arabia sitten Jaava ja minulla meni kylmät väreet. Googletin eläinten viestejä. Tiedän olleeni johdatuksessa vielä silloinkin.
Villisian voima on maskuliinista. Se haastaa sinut kohtaamaan omat pelkosi ja tunnistamaan heikkoutesi sekä kääntämään nuo voimavaroiksesi.
Valas kantaa mukanaan Maa-Äidin historiaa. Se kuljettaa mukanaan Äiti-Maan tietoa ja esi-isien tarinoita merestä kertoen meille noita tarinoita laulussaan.
Valaan parantava voima sallii meidän kuulla Suuren hengen äänen. Liian matalan muiden kuultavaksi. Tältä alkukieletä opimme hengen ja mielen tasapainon.
Ketun voima on nopeus, viekkaus, äly, naamiointikyky, harkintavalta, ketteryys, tulen taikuus, muodonmuuttaja, naisellinen rohkeus.
Kettujen pääsy moniin paikkoihin on hänen kykynsä selvittää ansat ja lukot. Ketuilla on monia liittolaisia vehreillä metsämailla. Se naamioituu helposti kasvillisuuden varjoihin ja sulautuu sävyltään puiden runkoihin.
Tämä naamioitumisen mahdollisuus antaa ketulle tilaisuuden tarkkailla muita metsän olentoja, niiden käyttäytymistä ja tapoja.
Ketun parantava voima antaa mahdollisuuden nähdä näkymätöntä. Se muistuttaa hiljaisen tarkkailun mahdollisuudesta, joka saattaa johtaa arvokkaaseen ennalta arvaamiseen kykyyn.
Perhonen on metamorfoosin symboli.
Koira edustaa perhettä, viisautta, kiistatonta uskollisuutta, turvaa, toveruutta, varoitusta, maan ja kuun taikuutta. Se pitää sinut maadoitettuna ja realistisena ja omaa erehtymättömät vaistot. Koira parantaa emotionaalisia haavoja ihmisillä ja auttaa ymmärtämään kaksinaisuuden.
Lohikäärme. Muutos, voima, intohimo, viisaus ja maan salaisuudet, mahtava taikuus, suojelus, hengelliset opetukset. Yleisesti ottaen lohikäärme on voima joka irrottaa ihon ja energia syntyy uudeksi muuttuneeksi olennoksi.
Peura muistuttaa meitä herkkyydestä.
Kirjosieppo taas tuo muassaan viestin oikeasta ajan käytöstä.
27.5 la Pernaja klo 18.42. Näin unta, että minulla oli joku hopeinen pyöreä kuin valojuttu valokuvauksessa, kädessä. Mutta kuitenkin tuli tunne rummusta. Minulle sanottiin tehtäväni olevan Parantakaa maa. Kysyin ennen päiväuniani tehtävästäni koska näin näkyjä maan alkuajoista. Hiekkarannalta jossa kivi ja kirkas vesi, joku valtava tuli alas veteen ja kuva siirtyi.
Todella voimalliset energiat ja ajat menossa olen aivan loppu fyysisesti. Haluan tietää mitä vielä vastustan? Mistä en halua päästää irti.
Putoan
mielikuvat välkkyvät nopeasti mielessäni
muodostaen salamannopean tarinan
Villisika Suuri susi hirvi peura klaani
lohikäärmeen lapsi muna valkoinen nainen
isoisä lohikäärme valas ympyrä täydentyä
vein suden seinälleni ihoni revittiin pois
menin lohikäärmeeseen joka vei minut 3kertaiseen silmukkaan
lampareeseen joka nousi hirvikallion alta aina taivaisiin
Kirjoitukseni on niin sekavaa etten saa siitä useinkaan selvää olen kirjoittanut pikaisesti tuon ylös jotta muistan myöhemmin näkyni.
Selvennöksenä: seison Valtavan Villisian edessä tuijottaen sitä ylöspäin se katsoo valtavana minua tunnen itseni pieneksi päätän, etten peräänny. Sanon valitsevani suden ja peuran klaanin. Samassa niitä ilmestyy taakseni silmänkantamattomiin. Vahvistan valitsevani nämä. Joudun matkalle, putoan alas alas alas vien suden seinälleni, ihoni revittiin pois. Menin lohikäärmeeseen joka vei minut kolminkertaiseen silmukkaan ja sukelsi lampeen joka nousi hirvikalloin alta aina taivaisiin
Tajuan, että pelostani huolimatta minun on palattava metsään. Katsomaan jäikö jotain kesken. Vaikka tuolla metsässä on aiemmin sattunut vaikka ja mitä en ole koskaan tuntenut niin suurta pelkoa sinne palaamisesta.
18.53.Sydän jyskyttäen hyppään pyörän selkään ja Ulla askeltaa vieressäni. Lähetessämme metsää kutsun rauhan enkeleitä paikalle ystäväni Teijan neuvon mukaan. Kaikki on rauhallista. Näen pellolla 2 kurkea ne astelevat siellä kuovien huutaessa niille varoittaen niitä astelemasta pesiinsä.
Ulla on jotenkin todella flegmaattinen ja tahdoton. Tullessani sydän jyskyttäen metsän reunaan jään siihen hyväksi aikaa seisomaan ja odottamaan vastausta kysymykseeni saanko tulla? Metsä näyttää reitin mistä kävellä. Kun olen puuston toisella puolella, kuulen valtavan rysähdyksen äänen oikealta puolelta metsää. Pissaan melkein housuuni. Meinaan pyörtää ympäri ja paeta mutta mietin, että jos nyt juoksen saan juosta koko ikäni.
Astun eteenpäin, nyt paukahdus tulee vasemmalta puoleltani. Katson samassa maahan ja siinä edessäni on hohtavan valkoinen untuva. Sieppaan, sen kiitollisena käteeni ja puristan sen pelosta jäykistyneeseen kämmeneeni.
Koira on todella outo. Vainukoira, joka rakastaa metsää ja kiskoo minua yleensä kuin risua perässään jäljestäessään kaikkea. On takanani. Joudun todella kiskomaan sitä perässäni missä se jotenkin mukamas touhukkaana nuuskuttaa ihan selkäni takana kantapäissä kiinni. Päässä risteilee kaikkea kauheaa mutta mietin vain, että ihan sama mitä tapahtuu en annan pelolleni valtaa.
Kunnes sitten päähäni iskee ajatus NE tulevat, jos ne saavat sinut kiinni ennen kalliota olet mennyttä!! Yritän sännätä juoksuun. 50 kiloinen koira vain hidastaa mahdottomasti aikeitani. Muutama harppaus ja olen männyn luona, joka on kallion alaosassa. Pysähdyn siihen soimaten itseäni typeryydestä ja hymyilen itselleni. Koira muuttuu, kuin taika iskusta, kun olemme kalliolla se ryntää iloissaan häntä heiluen eteenpäin jäljestäen taas mitä lie.
Kiinnitän sen puuhun. Ja laskeudun maahan makaamaan pää samaan kohtaan kiville kuin viimeksikin. Tunnen heti alkavani vajota. Koira rupeaa piipittämään lujaa. Tällä kertaa se tuijottaa vaatien minua, kun avaan silmäni. Otan sen irti puusta ja viereeni istumaan. Sen hampaat kalisevat hiukan.
Laskeudun uudelleen ja rupean putoamaan, koira iskee tassunsa rintakehälleni ja raapii vaativasti. Tällä kertaa päätän uskoa sitä. Kaikki sen huomio on kiinnittynyt minuun. Nousen. Katselen ympärilleni. Päätän seurata Ullaa. Se meneekin vain hetken polkua ja pyörtää sitten kummallisesti ympäri juuri, kun minullekin tulee olo, ettei sinne suuntaan.
Koitamme laskeutua siitä toiseen suuntaan kohti Vaiennetun metsän osaa, jossa minulla on myös vaikuttava kokemus aiemmilta retkiltäni. Pääsen etenemään vain muutamia kymmeniä metrejä, kun koira kääntyy hämmentyneenä sivuun ja minulla tulee voimakas tunne, että meidän pitää palata ylös.
Jään hetkeksi tuijottamaan tuota kivihökötystä alempaa rinteestä sitten päätän, että on aika lähteä pois. Kävelemme kallion laen poikki ja mieleni tulee yhtäkkiä hiukan iloisemmaksi.
Metsä on haastava kulkea vesakon ja risukon takia. Polkuja eikä risukon peitossa oleva kivem lohkareita näy. Mutta astelemme alaspäin "tietä", jonka vain tiedän olevan siinä. Reitti johon askelet sopivat.
Tulemme pienimuotoisen altaan reunalle. Seison siinä tuokion. Kohotan katseeni ylöspäin kohti kallion lakea ja näen esi-isäni seisovan ”altaan” toisella puolella.
Hän katsoo minua vakaasti kuin kysyen? Otan kiinni kasvojeni vasemmalta puolelta ja siirrän "naamioni" syrjään (en koskaan tiedä mistä nämä symbolisetkin teot tai sanat kumpuavat mieleeni, ne vain tulevat ja tiedän niiden olevan juuri oikeita) paljastan itseni hänelle.
Hän hymyilee ja heilauttaa kättään. Minä kiitän häntä. Tuulettomassa metsässä pieni koivu heiluu väristen. Pyydän häntä heiluttamaan sitä vielä, jotta tietäisin sen olevan totta. Mutta hän on mennyt ja varmana näystäni astelen alaspäin ja joudun valinnan eteen.
4 ”ovea” ilmestyy eteeni mäntyjen muodossa. Valitsemme Ullan kanssa samaan aikaan oikean puolimmaisen. Hypätessäni puiden välistä tulen vaativaan maastoon. Tajuan, että valitsen itse aina vaikeimman tien elämässäni mutta minulla on taito kulkea niillä poluilla.
Hymyillen kuljen alaspäin hopötellen Ullalle oivallustani. Kuulostelen metsää, en tunne painetta. Kun tulemme rinteen alas ja mietin mistä kohdasta meidän pitää kulkea ulos. Syöksyn spontaanisti suuren rakkauden tuntein halaamaan siinä seisovaa mäntyä annan sille suukon ja kiitän metsää.
Pellolla kävellessäni tuuli nousee. Ensimmäistä kertaa elämässäni todellakin kuulen tuulen äänen. Sillä on matala ääni vaikken vielä ymmärrä sen sanoja. Kurjet ovat lähteneet, on hämärää. Poljen kotiin lyhyintä kautta.